21.3.2016

Riitänkö minä?

Minä olen arvokas ja ainutlaatuinen. Tuntuupa se vaikealta sanoa ääneen. Jos teen parhaani, se riittää. Onpa se vaikea välillä uskoa.
Minun ei tarvitse vertailla itseäni muihin. Minun ei tarvitse olla hyvä kaikessa.
Muitakin jännittää. Muutkin mokaavat.
Kaikki ollaan ihmisiä.
Suurin oppini vaihtovuotenani Ecuadorissa, oli varmaankin se, että vierasta kieltä ja erilaisista kulttuureistakin tulevat ovat vain I H M I S I Ä. Tutustuin vaihto-oppilaisiin, ehkä 40 eri maasta. Kaikilla oli vuoden aikana jossakin vaiheessa koti-ikävä, sopeutumisvaikeuksia tai ongelmia host-perheen kanssa. Kaikilla oli huonoja päiviä tai heikkoja hetkiä. Olivat he sitten Taiwanista tai Yhdysvalloista.  



Usein juuri ennen ottelun alkua muistelen tuota oivallusta. Varsinkin jos vastustajana on minua menestyneempi ottelija, jonka ehkä oletetaan voittavan minut. Vaikka vastustajani olisi maailman mestari, tiedän ettei hän ole supernainen. Hänellä ei ole taikavoimia. Hän on ihan tavallinen ihminen. Hänkin on saattanut syödä aamupalaksi mysliä, tai sitten ei ole pystynyt syömään ollenkaan, kun kisatilanne on jännittänyt. Hän on saattanut itkeä tällä viikolla. Hänellä voi olla välillä huonoja päiviä. Hänelläkin on heikkouksia. Häntäkin saattaa jännittää alkava ottelu. Hänellä saattaa olla paineita, hän saattaa pelätä häviötä. Tuollainen ajatusleikki saa minut uskomaan, että vaikka vastustajani onkin menestyneempi, olemme tavallaan samalla viivalla ennen ottelua. Minun on mahdollista voittaa hänet, ihmisiä ollaan kumpikin.


Toivon etten ikinä määrittäisi arvoani ihmisenä sen mukaan, miten pärjään urheilussa. Silloin ei tarvitse vajota kovin syviin vesiin jos on yrittänyt parhaansa ja epäonnistunut siitä huolimatta. Se ei ole se tärkein asia elämässä. Vaikka tällä hetkellä panostankin urheiluun täysillä.
Eivät minun läheisenikään kanssani lakkaa hengaamasta  ja minusta välittämästä jos epäonnistun. Heillekin riitän aina. Ei edes valmentajani eli isäni lopeta välittämistä vaikka mokaisin tatamilla pahemman kerran. Kantava voima koko elämässä minulle on usko Jumalaan. Jumalallekin riitän vaikka häviäisin kaikki tulevat otteluni 8-0.
Kuka minulle toisinaan tuo paineita onnistua? Täällä bingo! Se olen minä itse.
En usko että olen paineiden kanssa kieriskelyssä pahimmasta päästä. Olen varma että pahempiakin löytyy. Kuitenkin välillä niitä ajatuksiini mieleeni hiippailee ja niitä vastaan saa taistella.
Pelkään ettei minua arvosteta, pelkään etten riitä. Vaikka se ei ole totta. Minä riitän! Ja se on mahtavaa! Vaikka minua ei arvostettaisi, sillä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä.
Kuva: Paavo Nurmi Games

Kiersin viimeviikolla Paavo Nurmi koulukiertueen mukana urheilijavieraana alakouluissa. Pääsin kertomaan karatesta, arjestani ja siitä mikä on parasta urheilussa. Kouluvierailujen aikana tuli paljon pohdittua, että mikä urheilussa sitten ihan oikeasti mielestäni on parasta? Tässä pohdintojen tulos:
Se että saan urheilla tällä hetkellä täysillä. Saan etsiä rajojani karatessa, ja katsoa kuinka pitkälle ne riittävät. Myöhemmin ei tarvitse jossitella, "mitä jos olisin treenannut tai panostanut karateen enemmän?". Vaikka mahtavaa olisi menestyä, se ei ole parasta. Parasta on tämä tie.
Olen todella kiitollinen siitä, että pystyn tekemään karatea täysillä. Siitä suuri kiitos kuuluu läheisilleni, jotka tällaisen elämän minulle mahdollistavat ja ovat tukena monella tapaa.

Tällaista pohdintaa vapaapäivän kunniaksi. Nyt suuntaan päiväunille.
Mukavaa viikkoa, ja muista että säkin riität! :)
-Titta




3.3.2016

Alkuvuoden tunnelmia

Long time no see. Huh miten paljon on tapahtunut viimekerrasta,

Tällä hetkellä on kilpailukausi meneillään ja kevätkauden päätähtäimeeni eli EM-kilpailuihin aikaa kaksi kuukautta!

Kirjoittelen vähän viimeviikkojen tapahtumista sekavassa järjestyksessä.

Muutin tammikuussa pois kotoa äidin soppakattiloilta keskustaan viettämään kämppiselämää.. Kotonakin oli hyvä asua, mutta voi miten kivaa tämä uusi vaihekin on ollut. Kämppiksinä mulla on kaksi ihanaa ystävääni. Ollaan kaikki aika meneviä tyyppejä. Yhtenä päivänä esimerkiksi oli aika koomista tajuta toisen kanssa, ettei olla nähty neljään päivään, vaikka kumpikin oli vähintään nukkumassa käynyt kotona. Onneksi välillä nähdään sentään vähän useammin.
Nyt ovat myös punttisali ja urheiluhalli kävelymatkan päässä ja koulumatkakin lyheni, se säästää paljon aikaa arjessani. Huippua!

Alla todistusaineistoa, että soppakattilat porisevat toisinaan myös täällä uudessa kodissa.


Äiti on silti edelleen korvaamaton tuki. On ollut tosi kivaa kun äiti on päässyt tänä vuonna parina viikonloppuna meidän reissuille mukaan.


Helmikuun alussa lähdettiin viikoksi Espanjaan leirille. Päästiin treenaamaan yhden Espanjan menestyneimmän karatekan opissa, sekä Espanjan nuorten maajoukkueen kanssa. Leiri oli ehkä rankin missä olen koskaan ollut. Syynä ehkä se, että osallistuttiin sekä maajoukkueen, että Lealin treeneihin, sekä käytiin välillä punttisalilla jolloin treenimäärää kertyi aikalailla. Treenit saattoivat kestää välillä 2,5 tuntia ja tempo oli todella kova. Jossain vaiheessa meni aina vaan se raja rikki, kun ei enää mieti että väsyttää tai jaksaako, vaan sitä sitten teki vaan täysillä niin paljon kuin jaksoi, vaikka oikestaan ei olisi enää jaksanut. Silti leirillä oli todella positiivinen meininki, koko ajan kannustettiin, tsempattiin ja heiteltiin yläfemmoja. Tosi hyvää aikaa, nautin paljon!


Espanjan jälkeen oli aika palata arkeen ja maajoukkueleirille Pajulahteen. Hyvä meininki ja hyviä treenejä sieläkin!

 Viimeviikonloppuna oltiin Tanskassa. Kovan leireilyn ja treenaamisen jälkeen ei terä ollut kaikista parhain. Hävisin kaksi matsia huonoin ottein. Oman sarjani otteluiden jälkeen tein täsmälleen samalla tavalla kuin tein jo 7-vuotiaana ensimmäisissä kilpailuissani: juoksin vessaan itkemään ja hetken aikaa kaikki tuntui kovin lohduttomalta. Sitten nousin  ylös, pyyhin kyyneleet ja aloin keskittymään seuraaviin matseihin eli joukkueotteluihin jotka olivat edessä vielä illalla.
Illalla sitten sujuikin jo paremmin ,oikeastaan tosi hyvin ja olo ei ollut ollenkaan niin lohduton.
Reissu muuten kuin matsien osalta oli tosi kiva. Meidän seurasta oli 5 ottelijaa ja iskä valmentamassa,  harvoin tulee tylsää kun on meidän konkaronkka reissussa. Oltiin varattu koulumajoitus kisapaikan vierestä. Kuulostaa ankealta, mutta sitä se ei ollut! Pitkän kisapäivän aikana pääsi välillä ottamaan päikkärit, ruoat oli järjestetty ja luokasta löytyi lautapelejä ajan kuluksi. Reissuelämää parhaimmillaan.


Summasummaarum siis vuoden ensimmäisistä kuukausista: tosi hyvää aikaa, olen nautinut paljon. Välillä on kaamosväsymys nostanut päätään, mutta onneksi vasta tässä vaiheessa talvea.

Tänään minulla oli viimeinen päivä kuuden viikon harjoittelujaksostani(josta tosin tuli aika paljon poissaolopäiviä reissujen takia) maahanmuuttajien vastaanottokeskuksessa. Olin yleensä neljä tuntia päivässä harjoittelussa aamu- ja iltatreenien välissä, se oli mukavaa vastapainoa treenaamiselle. Opin myös katsomaan maailmaa jälleen vähän erilaisesta näkökulmasta. Toisaalta mukava on palata myös kouluun. 

Hyvä päivä takana, huomenna tiedossa treenejä ja talkoohommia Eurassa karateseuran kanssa. Viikonloppu siis vaihteeksi reissuton, saan treenailla ja latailla akkuja rauhassa(ja tehdä rästiin jääneitä kouluhommia).


Oikein mukavaa viikonloppua! :)

-Titta