Olen aina inhonnut yksin lenkkeilyä. Kaverin kanssa se on ihan kivaa kun voi vaihtaa kuulumisia ja olen muutaman puolimaratoninkin juossut. Mutta jo ajatus siitä, että pitäisi yksin lähteä lenkille on aiheuttanut ahdistusta. En oikein tiedä mistä se johtuu. Olen kyllä persoonaltani aika
lauma-eläin, en viihdy montaa tuntia yksin kotona ja punttisalille tai loikkimaankin koitan usein saada kaverin. Olen ylipäätään hirmuisen huono saamaan mitään aikaiseksi yksin.
Mutta nyt on jotakin kummallista kevään aikana tapahtunut, tai oikeastaan vappuna jokin päässäni naksahti. Pistin musat korville, lähdin lenkille ja hetken päästä huomasin että nautin siitä! Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin lenkistä yksin! Ja ylipäätään sain onnistuneen lenkin tehtyä ilman seuraa. Juoksin tunnin verran reippaalla tahdilla pitkin ulkoilureittejä kertaakaan pysähtymättä. Voi kun oli hyvä fiilis kotiin tultua, huikee vappu! Sen jälkeen ovat lenkit ja lenkille lähtö sujuneet ilman pahaa mieltä ja ahdistusta. Ihanaa!
Vielä kun saisin saman moodin päälle tehdessäni lajitreeniä yksin, tosin siinäkin koen että olen menossa eteenpäin.
Taas istun autossa kirjoittamassa tätä, tälläkertaa urheilukentän parkkipaikalla odottamassa että pahin sadekuuro menee ohi ja pääsen loikkimaan.
-Titta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti