Huhtikuun tunnelmia

Huhtikuu on alkanut mukavissa tunnelmissa. EM-kisoihin on alle 30 päivää ja niihin olen innolla valmistautunut. Minulla on kahdet kisat sitä ennen vielä edessä. Tulevana viikonloppuna käydään Pohjoismaiden mestaruuskilpailut Tanskassa ja sitä seuraavana viikonloppuna Itävällassa on Premier leaguen osakilpailu.

Viime viikonloppu meni maajoukkueleirillä. On se vaan aina yhtä mahtavaa kun ruoka on valmiina, sängyt pedattu ja voi keskittyä vaan treenaamaan laadukkaita treenejä, hyvässä seurassa.

Aurinkokin paistoi! Tuntuu että on paljon enemmän energiaa kun valoisampia päiviä! Erityisesti sen huomaan ajaessani iltatreeneihin tunnin matkan Turusta Euraan. Edes takaisintulomatkalla ei tarvinnut pistää pitkiä valoja päälle! Jee!

Maanantai menikin sitten leiriväsymyksestä- ja jumista palautuessa. Kävin äidillä hieronnassa, tapasin ystäviä ja hoidin rästiin jääneitä kouluhommia. Tein kaikkea muuta paitsi ajattelin karatea.





 Eilen oli yhteistreenit Porilaisten kanssa ja viimeinen kunnon treeni ennen PM-kisoja. Tuntui kulkevan tosi hyvin ja välillä lähti niin nopeasti. että itsekkin säikähdettiin.

Seuraavaksi suuntaan pakkailemaan matkalaukkua, huomenna lähdetään ennen kukon laulua ajelemaan kohti lentokenttää. Vähän hyvällä tavalla jo vatsan pohjassa kutkuttaa. Minun sarjassa tulee olemaan kovia naisia, kiva mennä heitä haastamaan.

Siinäpä pikaiset kuulumiset kuluneelta viikolta. Hyvin siis menee!

Oikein mukavaa loppuviikkoa. :)

-Titta

Riitänkö minä?

Minä olen arvokas ja ainutlaatuinen. Tuntuupa se vaikealta sanoa ääneen. Jos teen parhaani, se riittää. Onpa se vaikea välillä uskoa.

Minun ei tarvitse vertailla itseäni muihin. Minun ei tarvitse olla hyvä kaikessa.

Muitakin jännittää. Muutkin mokaavat.

Kaikki ollaan ihmisiä.

Suurin oppini vaihtovuotenani Ecuadorissa, oli varmaankin se, että vierasta kieltä ja erilaisista kulttuureistakin tulevat ovat vain I H M I S I Ä. Tutustuin vaihto-oppilaisiin, ehkä 40 eri maasta. Kaikilla oli vuoden aikana jossakin vaiheessa koti-ikävä, sopeutumisvaikeuksia tai ongelmia host-perheen kanssa. Kaikilla oli huonoja päiviä tai heikkoja hetkiä. Olivat he sitten Taiwanista tai Yhdysvalloista.  

Usein juuri ennen ottelun alkua muistelen tuota oivallusta. Varsinkin jos vastustajana on minua menestyneempi ottelija, jonka ehkä oletetaan voittavan minut. Vaikka vastustajani olisi maailman mestari, tiedän ettei hän ole supernainen. Hänellä ei ole taikavoimia. Hän on ihan tavallinen ihminen. Hänkin on saattanut syödä aamupalaksi mysliä, tai sitten ei ole pystynyt syömään ollenkaan, kun kisatilanne on jännittänyt. Hän on saattanut itkeä tällä viikolla. Hänellä voi olla välillä huonoja päiviä. Hänelläkin on heikkouksia. Häntäkin saattaa jännittää alkava ottelu. Hänellä saattaa olla paineita, hän saattaa pelätä häviötä. Tuollainen ajatusleikki saa minut uskomaan, että vaikka vastustajani onkin menestyneempi, olemme tavallaan samalla viivalla ennen ottelua. Minun on mahdollista voittaa hänet, ihmisiä ollaan kumpikin.

Toivon etten ikinä määrittäisi arvoani ihmisenä sen mukaan, miten pärjään urheilussa. Silloin ei tarvitse vajota kovin syviin vesiin jos on yrittänyt parhaansa ja epäonnistunut siitä huolimatta. Se ei ole se tärkein asia elämässä. Vaikka tällä hetkellä panostankin urheiluun täysillä.

Eivät minun läheisenikään kanssani lakkaa hengaamasta  ja minusta välittämästä jos epäonnistun. Heillekin riitän aina. Ei edes valmentajani eli isäni lopeta välittämistä vaikka mokaisin tatamilla pahemman kerran. Kantava voima koko elämässä minulle on usko Jumalaan. Jumalallekin riitän vaikka häviäisin kaikki tulevat otteluni 8-0.

Kuka minulle toisinaan tuo paineita onnistua? Täällä bingo! Se olen minä itse.

En usko että olen paineiden kanssa kieriskelyssä pahimmasta päästä. Olen varma että pahempiakin löytyy. Kuitenkin välillä niitä ajatuksiini mieleeni hiippailee ja niitä vastaan saa taistella.

Pelkään ettei minua arvosteta, pelkään etten riitä. Vaikka se ei ole totta. Minä riitän! Ja se on mahtavaa! Vaikka minua ei arvostettaisi, sillä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä.

Kuva: Paavo Nurmi Games

Kiersin viimeviikolla Paavo Nurmi koulukiertueen mukana urheilijavieraana alakouluissa. Pääsin kertomaan karatesta, arjestani ja siitä mikä on parasta urheilussa. Kouluvierailujen aikana tuli paljon pohdittua, että mikä urheilussa sitten ihan oikeasti mielestäni on parasta? Tässä pohdintojen tulos:

Se että saan urheilla tällä hetkellä täysillä. Saan etsiä rajojani karatessa, ja katsoa kuinka pitkälle ne riittävät. Myöhemmin ei tarvitse jossitella, "mitä jos olisin treenannut tai panostanut karateen enemmän?". Vaikka mahtavaa olisi menestyä, se ei ole parasta. Parasta on tämä tie.

Olen todella kiitollinen siitä, että pystyn tekemään karatea täysillä. Siitä suuri kiitos kuuluu läheisilleni, jotka tällaisen elämän minulle mahdollistavat ja ovat tukena monella tapaa.

Tällaista pohdintaa vapaapäivän kunniaksi. Nyt suuntaan päiväunille.

Mukavaa viikkoa, ja muista että säkin riität! :)

-Titta

Alkuvuoden tunnelmia

Long time no see. Huh miten paljon on tapahtunut viimekerrasta,

Tällä hetkellä on kilpailukausi meneillään ja kevätkauden päätähtäimeeni eli EM-kilpailuihin aikaa kaksi kuukautta!

Kirjoittelen vähän viimeviikkojen tapahtumista sekavassa järjestyksessä.

Muutin tammikuussa pois kotoa äidin soppakattiloilta keskustaan viettämään kämppiselämää.. Kotonakin oli hyvä asua, mutta voi miten kivaa tämä uusi vaihekin on ollut. Kämppiksinä mulla on kaksi ihanaa ystävääni. Ollaan kaikki aika meneviä tyyppejä. Yhtenä päivänä esimerkiksi oli aika koomista tajuta toisen kanssa, ettei olla nähty neljään päivään, vaikka kumpikin oli vähintään nukkumassa käynyt kotona. Onneksi välillä nähdään sentään vähän useammin.
Nyt ovat myös punttisali ja urheiluhalli kävelymatkan päässä ja koulumatkakin lyheni, se säästää paljon aikaa arjessani. Huippua!

Alla todistusaineistoa, että soppakattilat porisevat toisinaan myös täällä uudessa kodissa.

Äiti on silti edelleen korvaamaton tuki. On ollut tosi kivaa kun äiti on päässyt tänä vuonna parina viikonloppuna meidän reissuille mukaan.

Helmikuun alussa lähdettiin viikoksi Espanjaan leirille. Päästiin treenaamaan yhden Espanjan menestyneimmän karatekan opissa, sekä Espanjan nuorten maajoukkueen kanssa. Leiri oli ehkä rankin missä olen koskaan ollut. Syynä ehkä se, että osallistuttiin sekä maajoukkueen, että Lealin treeneihin, sekä käytiin välillä punttisalilla jolloin treenimäärää kertyi aikalailla. Treenit saattoivat kestää välillä 2,5 tuntia ja tempo oli todella kova. Jossain vaiheessa meni aina vaan se raja rikki, kun ei enää mieti että väsyttää tai jaksaako, vaan sitä sitten teki vaan täysillä niin paljon kuin jaksoi, vaikka oikestaan ei olisi enää jaksanut. Silti leirillä oli todella positiivinen meininki, koko ajan kannustettiin, tsempattiin ja heiteltiin yläfemmoja. Tosi hyvää aikaa, nautin paljon!

Espanjan jälkeen oli aika palata arkeen ja maajoukkueleirille Pajulahteen. Hyvä meininki ja hyviä treenejä sieläkin!

 Viimeviikonloppuna oltiin Tanskassa. Kovan leireilyn ja treenaamisen jälkeen ei terä ollut kaikista parhain. Hävisin kaksi matsia huonoin ottein. Oman sarjani otteluiden jälkeen tein täsmälleen samalla tavalla kuin tein jo 7-vuotiaana ensimmäisissä kilpailuissani: juoksin vessaan itkemään ja hetken aikaa kaikki tuntui kovin lohduttomalta. Sitten nousin  ylös, pyyhin kyyneleet ja aloin keskittymään seuraaviin matseihin eli joukkueotteluihin jotka olivat edessä vielä illalla.
Illalla sitten sujuikin jo paremmin ,oikeastaan tosi hyvin ja olo ei ollut ollenkaan niin lohduton.
Reissu muuten kuin matsien osalta oli tosi kiva. Meidän seurasta oli 5 ottelijaa ja iskä valmentamassa,  harvoin tulee tylsää kun on meidän konkaronkka reissussa. Oltiin varattu koulumajoitus kisapaikan vierestä. Kuulostaa ankealta, mutta sitä se ei ollut! Pitkän kisapäivän aikana pääsi välillä ottamaan päikkärit, ruoat oli järjestetty ja luokasta löytyi lautapelejä ajan kuluksi. Reissuelämää parhaimmillaan.

Summasummaarum siis vuoden ensimmäisistä kuukausista: tosi hyvää aikaa, olen nautinut paljon. Välillä on kaamosväsymys nostanut päätään, mutta onneksi vasta tässä vaiheessa talvea.

Tänään minulla oli viimeinen päivä kuuden viikon harjoittelujaksostani(josta tosin tuli aika paljon poissaolopäiviä reissujen takia) maahanmuuttajien vastaanottokeskuksessa. Olin yleensä neljä tuntia päivässä harjoittelussa aamu- ja iltatreenien välissä, se oli mukavaa vastapainoa treenaamiselle. Opin myös katsomaan maailmaa jälleen vähän erilaisesta näkökulmasta. Toisaalta mukava on palata myös kouluun. 

Hyvä päivä takana, huomenna tiedossa treenejä ja talkoohommia Eurassa karateseuran kanssa. Viikonloppu siis vaihteeksi reissuton, saan treenailla ja latailla akkuja rauhassa(ja tehdä rästiin jääneitä kouluhommia).

Oikein mukavaa viikonloppua! :)

-Titta

Mikä on mun juttu?

Heippahei! 

Viime aikoina olen jotenkin päätynyt juttelemaan monen uuden ihmisen kanssa karatesta. On tullut puhetta siitä kuinka paljon panostan tähän.

Jokaisessa keskustelussa olen kuullut kommentin joka on mennyt suurinpiirtein näin: "Tosi hienoa et sä oot löytäny karatesta tollasen sun jutun jota haluut tehä noin intohimoisesti."

Nuo kommentit ovat pistäneet minut miettimään, että onko tämä oikeasti mun juttu? Onko karate juuri se asia mihin haluan tällä hetkellä käyttää suurimman osan minun ajasta, voimavaroista ja rahoista. 

Onko nimenomaan karate se mihin haluan panosta täysillä ja laittaa sen opiskeluiden ym edelle? Tykkään ja olen haaveillut myös hirveän monesta muusta jutusta, esim tanssista ja ulkomailla opiskelusta.

Tässä minä kuitenkin olen ja pohdintojen jälkeenkin olen tyytyväinen tilanteeseen. Karate on mun juttu.

Olin sunnuntaina elämäni ensimmäisellä brunssilla rakkaan ystäväni Linne kanssa. Puhuimme tulevaisuuden suunnitelmisa, unelmista ja tavoitteista. Linne sai minut ymmärtämään kuinka tärkeää se on, että ihmisellä on jonkinlaisia tavoitteita ja suurempia päämäriä elämässä.

Olin melkein kokonaan unohtanut ikävuoteni 16-20 kun en treenannut täysillä. Eniten silloin ahdisti se, ettei minulla ollut mitään "juttua." Tein monenlaisia asioita, näin ystäviä, matkustelin, kokeilin monenlaisia harrastuksia. Elin siis tavallaan varsin ihanaa elämää. Hyvää aikaa se olikin ja esimerkiksi vaihtovuosi Ecuadorissa oli aivan mahtava kokemus. Vietin kuitenkin myös usein iltoja suklaan seurassa itkeskellen. Ahdisti kun en tiennyt mitä tekisin elämälläni.. En tiennyt mitä tekisin seuraavana vuonna tai seuraavalla viikolla. Tein aina mitä milloinkin mieli teki. Kaipasin nimenomaan niitä päämääriä mitä tavoitella.

Varmastikaan aina unelmien ja tavoitteiden ei tarvitse olla sellaisia, jotka vievät näin paljon aikaa kuin minulla tällä hetkellä, mutta jonkinlaisia tähtäimiä on varmasti jokaisella hyvä olla. 

Nyt karateen sisältyy minun suurimmat tavoitteeni, ja onhan tää ihan mahtavaa elämää kun oikein miettii. Haluan panostaa tähän täysillä. Hienoa on myös se, että olivat kilpailutulokset mitkä tahansa, ja vaikka en enää saavuttaisi mitään suurempaa urallani, uskon että voin aikanaan tämän hyvällä omalla tunnolla lopettaa. Olen tehnyt parhaani, ja se riittää niin pikälle kuin riittää.

Saan olla tosi kiitollinen, että olen syntynyt sellaiseen maahan ja sellaiseen perheeseen. jossa minun on mahdollista tavoitella unelmiani täysillä

. 

Lisäksi tälle matkalle on mahtunut ihan huikeita tyyppejä. Olen saanut tutustua ja viettää paljon aikaa ihmisten kanssa, jotka tulevat ihan eri maailmoista kuin minä, Ainoa yhdistävä tekijä on karate. Se on rikkautta se.

Jeah. Tässäpä tälläisia sekavia ajatuksia. Juuri nyt treeni-into on ollut kova ja olen nauttinut arjestani paljon. Fiilis  tietysti saattaa välillä olla huonompi, silloin voin vaikka palata lukemaan tätä tekstiä.

Nyt ollaan matkalla Pajulahteen maajoukkueleirille. Ihanaa kun sängyt on pedattu ja ruoat tehty valmiiksi, saa vain keskittyä treenaamaan, syömään ja nukkumaan. 

Ihanaa viikonloppua!

-Titta

Kilpailukauden päätösfiiliksiä

Itävalta otti vastaan raikkaana, kauniina ja hiukan sateisena. Iskän ja muun maajoukkueen kanssa oli kiva lähteä reissuun 4:15 herätyksestä huolimatta fiilis oli yllättävän hyvä.

Olin edellisten kisojen jäljiltä saanut flunssan ja sitä parantelin ja treenailin kevyesti edellisen viikon valmistautuessani kisoihin. Onneksi lähtöaamuna eli perjantaina olo oli jo parempi.

Lauantaina oli kisapäivä, minulla oli taas ottelut vasta iltapäivällä joten sain jälleen ihanan rauhallisen aamun. Välttääkseni ”hallikuolemaa” menin muutama tunti ennen sarjani alkua kisapaikalle. Sain hyvät lämmöt ja lähdin tatamille. Vastassa minulla oli sveitsiläinen EM hopeamitalisti. Alusta asti tuntui että pysyin tytön vauhdissa ja sain estettyä tämän hyökkäykset. Samoin hän onnistui kuitenkin estämään minun onnistumiseni. Puolin ja toisin monta yritystä oli ja jokunen lippukin silloin tällöin heilahti, mutta pisteitä ei tullut ja ottelu päättyi 0-0. Se johti tuomariäänestykseen, jonka Sveitsi vei 4-1. Hän eteni semifinaaliin asti, mutta sen hävisi yhdellä pisteellä. Ei siis keräily-otteluita minulle. Vaikka tuo yksi matsi ei mennytkään huonosti, se tietysti vähän harmittaa kun leikki jäi niin lyhyeen.Ja tietysti jälkeenpäin on helpppo jossitella mitä olisin voinut tehdä paremmin. Jonkun verrann on myös hyvä analysoida omaa tekemistä, ensi kerralla ottaisin vähän erilaisen taktiikan.

Lohduttavaa kaikessa on se, kun tajusin että varmaankin vain viisi meistä 55 naisesta oli tyytyväisiä tulokseensa. Neljä mitalistia pääsivät palkintopallille, heitä varmasti hymyilytti, sekä yksi Islantilainen joka ylitti itsensä pääsemällä kolmannelle kierrokselle. Tyttö on kierrellyt aika paljon samoja kisoja kuin minäkin, mutta koskaan ennen en ollut nähnyt hänen voittavan yhtään matsia. Voi sitä iloa joka paistoi sekä tytön, että tämän valmentajan kasvoilta. Vaikka tyttö hävisi kolmannen kierroksen, hän vain hymyili tuomarin julistaessa voittajaa. Ihan syystä, hän oli todellakin ylittänyt itsensä ja ottanut hienoja pisteitä.

Mutta tosiaan, minun ihailemiani sarjani huippuja tippui myös ensimmäisellä kierroksella, se antaa toivoa että minullakin on mahdollisuuksia.

Tämä oli kuitenkin kisakauden päätöskilpailu ja nyt on aika taas pistää passi hetkeksi aikaa hyllylle ja keskittyä laadukkaisiin treeneihin lähinnä kotisalilla ja kotimaan leireillä. Tuntuu kivalta taas saada tavallinen arki- ja viikkorytmi hetkeksi aikaa ja päästä kehittämään juttuja joita on huomannut kisakaudella puutteellisiksi. Tähän kilpailukauteen olen kuitenkin tyytyväinen, onnistumisia tuli, kongreettisimpana Premier leaguen mitali Istanbulissa.

Myös uusia tuulia, eli koulun ja urheilun yhdistämistä jännitin kovasti. Hyvin se on kuitenkin sujunut ja olen saanut mielekästä tekemistä karaten ohelle, jota kaipasinkin. Kivasti myös opettajat ovat kertoneet mahdollisuuksista suorittaa opiskeluja sovelletusti tai hitaammin kuin muu ryhmä.

Tällä hetkellä istuskelen koulun penkillä, ja kohta jatkan istumista autossa, suuntana Pori ja aluetreenit.

Hyvää loppuviikkoa!

-Titta

 <a href="http://www.bloglovin.com/blog/14106233/?claim=ecpumyrupdj">Follow my blog with Bloglovin</a>

Oh Berlin!

Kotimatkalla täältä Berliinistä ollaan, joten nyt taitaa olla aika kertoa mitä kaikkea reissuun on mahtunut. Syy ylipäätään koko reissulle lähtemiseen oli  Berliinissä järjestetty kansainvälinen turnaus, Banzai cup. Kilpailuihin osallistu 33 maata, 203 seuraa ja 1560 kilpailijaa, vilinää siis riitti kun otteluita käytiin yhdeksällä eri tatamilla. Tällä kertaa reissuun lähti melkein koko meidän seuran kilparyhmä, eli viisi tyttöä minun lisäkseni ja tietysti iskä valmentajaksi. Päätimme, että tällä kertaa olisi kiva nähdä vähän muutakin kuin lentokenttä, hotelli ja kisapaikka joten varasimme reissuun kuusi päivää aikaa.Yöpaikkana toimi ihana ja tunnelmallinen selvästi reppureissaajien suosima hostelli, jossa me kaikki tytöt yövyimme samassa huoneessa kerrossängyissä.

Keskiviikkona ennen kukonlaulua oltiin Turun lentoasemalla josta seikkailu lähti käyntiin. Matka meni hyvin ja saman päivän iltana menimme jo paikallisen seuran salille treenailemaan. Siellä oli ystävällistä porukkaa, jotka mielenkiinnolla katsoivat meidän treenejäkin.

Torstaina oli tiedossa lepoa ja pyörimistä siellä täällä, DDR-museossakin käytiin ja monella eri metrolla matkustettiin. 

Perjantaina teimme mielenkiintoisen reissun punttisalille. Olin jo suomen päässä googletellut kuntosaleja, ja jostain eteeni pompahti suomalaisen voimamiehen perustama vegaani-kuntosali. Sen verran erikoiselta kuulosti, että menimme kurkkaamaan minkälainen paikka on kyseessä. Lähimmältä juna-asemalta lähdimme haahuilemaan salia kohti ja johan oli mielenkiintoista seutua, graffitteja oli jokapuolella ja sekalaista sakkia tuli vastaan. Emme millään meinanneet löytää paikkaa, eikä paikallinen vastaantulijakaan ollut kuullut moisesta paikasta. Hän kuitenkin pisti antamani osoitteen navigaattoriinsa ja opasti meidät oikeaan paikkaan. Saavuimme siis jonkinlaiselle sisäpihalle, joka oli täynnä spray-maalattuja rakennuksia, kuulemma yökerhoja. Aikamoisilta bileluolilta näytti. Niiden keskellä oli musta ovi, jonka yläpuolelle oli spray-maalattu "Berlin strenght". Avasin oven ja hevimusiikki kantautui korviini kovaa. Siellä me sitten nosteltiin pelottavan näköisten vegaanien kanssa ja hyvin kulki!

Lauantaina sitten kisapäivä koitti, olin ilmoittautunut kolmeen eri sarjaan: naiset -68kg, avoin ja joukkue. Paljon matseja lähdin hakemaan, ja niitä myös sain. Klo 13-20 välillä otin 10 matsia. Päädyin kummassakin henkilökohtaisessa sarjassani pronssiotteluun, toisen(-68kg) voitin ja pääsin palkintopallillakin pyörähtämään. Joukkueottelut käytiin päivän lopuksi ja niistä ei paljon kerrottavaa jälkipolville jää. Päivän lopuksi istahdin katsomoon ja purskahdin spontaaniin itkuun, vähän väsytti.

Tyytyväinen päivään olen, sain hyviä matseja, onnistumia tuli paljon, kuin myös kehitettävää. Nyt on paljon videomatskua mistä taas katsoa mitä voisin ensikerralla tehdä paremmin. Positiivinen juttu oli myös se, että vaikka joukkoon mahtui myös tuttuja pohjoismaalaisia, minulla oli monta vastustajaa joita vastaan en ollut ennen ottanut.

Sunnuntaina oli ihana lepopäivä, herätys ilman kelloa, herkkuja, jätti-kirppari.

Nyt maanantaina täytyy myöntää että olo on kisojen jäljiltä edelleen aikas lailla kamala. Väsyttää, paikat särkee. kurkkuun sattuu, huulet ovat kuivuneet hiekkaparin tuntuiseksi ja on kylmä. Silti pohjavire on ihan positiivinen, tiedän että tämä menee ohi. Tuntuu hyvältä olla matkalla kotiin. Paljon ehti kuudessa päivässä tapahtua.

Perjantaina lähden Itävaltaan Premier liigan kilpailuihin, sitä ennen tiedossa vielä treeniä, lepoa ja hippasen koulua. Ja aina yhtä ärsyttävää laukkujen purkamista ja pakkaamista. Vaikka laukkua on tullut tässä parin vuoden sisään aika monta kertaa tullut pakattua, edelleenkin se tuottaa harmaita hiuksia lähes aina. Kisoja odotan silti taas innolla! Se onkin viimeinen ulkomaan kilpailu tällä kaudella.   

Hyvää viikkoa!

-Titta

Sitä sun tätä ja sitä

Hellurei!

Taas on pari viikkoa vierähtänyt. Saksan Coburgissa olin karate1 Premier leaguen kilpailuissa. Coburg oli pieni ja idyllinen kaupunki. Ruoan kanssa meillä ei jostain syystä ollut kovin hyvä tuuri, eikä muutenkaan kovin hyvä jälkimaku kaupungista jäänyt:Olin varannut ja maksanut meille jo suomesta taksimatkat lentokentältä Coburgiin ja takaisin(1,5h ajomatka/suunta). Menomatka sujui ongelmitta, meitä oli hyväntuulinen taksikuski vastassa.

Paluumatka sen sijaan oli mutkikkaampi. Pitkän kisapäivän jälkeen aloin selvittää mihin aikaan tarkalleen taksi olisi tulossa, sillä kone lähti aikaisin aamulla ja aamuyöllä oli tarkoitus jättää Coburg. Noh, monen soittoyrityksen, sähköpostin ja hotellin respassa itkemisen jälkeen en ollut yhtään viisaampi  eikä auttanut kuin varata uusi taksi ja mennä pariksi tunniksi nukkumaan. Nyt olen epätoivoisesti lähetellyt sähköpostia ja koittanut saada rahoja takaisin. Säätöä aina sattuu, onneksi silti kerettiin lennolle.

Kisapäivän aamu oli kuitenkin ihana! Minulla oli matsit vasta ilta-päivällä, joten sain rauhallisen aamun. Heräsin ilman kelloa, söin hitaasti aamupalan, kävin ostamassa eväät, jonka jälkeen menin vielä pariksi tunniksi jumittamaan huoneeseen, pelasin Candy crush sagaa ja katselin tulevien vastustajieni matseja. Sitten hyppäsin taksiin ja olin kisapaikalla. Siellä vasta alkoi jännittämään ja syke nousemaan. Matseista jäi tavallaan ristiriitainen fiilis. Toisaalta meni hyvin, onnistuin ensimmäistä kertaa parissa jutussa, joita oltiin koko kesä työstetty. Ja sain tehtyä muutaman todella laadukkaan pisteen. Kuitenkin kehitettävää ja työstettävää jäi paljon. Eniten kirpaisi kolmannen kierroksen matsi, johon kilpailuni päättyi. Se oli tuttua naista,  Norjalaista MM-hopeamitalistia Gitteä vastaan jonka kanssa ollaan treenattukin parilla leirillä paljon yhdessä. Tuo taisi olla neljäs kerta kun otin häntä vastaan, ja neljäs tappio. Johdin vielä 1-0 kun ottelua oli kolme sekuntia jäljellä. Sitten tein virheen josta Gitte rankaisi ja tilanne oli 1-1. Aika loppui ja oli tuomariäänestyksen aika, jossa liput jälleen kerran kääntyivät Norjaan ja minä lähdin suihkuun. Ei muuta kuin lisää treenaamaan, erityisesti mitä viimeisellä kymmenellä sekunnilla kuuluu tehdä. 

Kuva: Janne Karttunen

Saksan jälkeisestä viikosta minulla ei ole paljoakaan muistikuvia, treenasin paljon, kävin koulua ja kaiken laista muutakin ohjelmaa tuolle viikolle oli kertynyt. Joka ilta lopulta kotiin päästyäni tirautin muutaman kyyneleen kun vaan väsytti niin paljon. Viikonloppuna sitten lepäilin ja saatiin Porilaisetkin meille vierailulle treenaamaan.

Tätä kirjoittelen jälleen Saksan maalta, Berliinistä tällä kertaa. Täältä kerron lähitulevaisuudessa enemmän. Paljon on nähtävää ja tehtävää.

Adíos!

-Titta