Kaikkeen minut saakin tämä nainen nimeltään Sonja yllytettyä. Kolme kertaa ollaan puolimaraton juostu yhdessä, vaikka jokaisen kerran jälkeen olen ollut varma etten enää koskaan juokse tuota tuskien taivalta. Noh, nyt kun en puolimaratonille enää olisi lähtenyt, Sonja keksi uuden lajin nimeltään triathalon. Pakkohan minun oli siihen suostua kun vielä peruskuntokaudelle sattui, ja hyvä niin!
Kisapaikalla oli ihan oma ihana ja jokseenkin epäsuomalainen tunnelmansa. Tuntemattomat puhuivat toisilleen vessajonoissa, hymyilivät vastaantulijoille ja kyselivät kisavarusteista. Hienoa!
Uinti sujui minulta suhteessa muihin lajeihin parhaiten ja pyöräily taas oli heikoin lenkki.
Juoksussa sattui aika nolo kömmähdys, vaikka samaan aikaan se jo nauratti. Maaliin viimeisin voimin täysillä pinkoessani ihmettelin yleisön aplodien määrää ja hetken päästä maailmanennätysaikaani 5000 metrillä. Noh, eipä siinä kauaa tarvinnut ihmetellä kun tajusin juosseeni vasta puolet matkasta. Minut oli ohjattu väärään suuntan enkä siinä väsymyksessä tajunnut itsekkään että tuo kierros jäi juoksematta. Sain kaksi vaihtoehtoa, joko minut diskataan tai juoksen vielä tuon puuttuvan matkan. Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin juosta. Minusta parasta kisoissa on se hetki kun pääsee maaliin ja kaikki on ohi, sain kokea sen kahdesti tällä kertaa. ;)
Kaiken kaikkiaan kisoista jäi oikein hyvä fiilis ja puolimaratoneihin verrattuna oli triathlon paljon mielekkäämpää minulle. Saatan jopa harkita osallistumista ensivuonna uudestaan! Kiitos järjestäjille ja ihanalle huoltajalleni Sannille!
Triathlonin jälkeen käväisin kotona nukkumassa päikkärit ja sain Sannin vielä seurakseni kyykkytreeniin. Sen jälkeen tuntui hyvältä lepäillä ja syödä suklaata.
Työ- ja treenikuviot ovat toimineet edelleen oikein mallikkaasti, tulkaahan kahville niin ei tarvitse tuolla tien varressa seisoskella.
-Titta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti